Vaivaisukko

Alla on pari blogia, jotka kirjoitin Sosiaalinen media ammatillisessa opetuksessa -kurssilla. Niissä voi olla jotain pohdittavaa sosiaalisen median käytöstä innostuneille ammattilaisille.

Suhtautuminen internetiin vaihtelee huolettomasta luottavaisuudesta synkkiin orwelilaisiin tulevaisuuden maalailuihin. Välillä on vaikea hahmottaa, missä aivan oikeasti mennään. Mutta mitä ilmeisimmin sähköinen asiointi, internet ja sähköpostien käyttö luovat uusia aikaisemmin tuntemattomia riskejä.

Paljon on puhetta siitä, että sosiaalisiin medioihin tulee suhtautua varovaisesti. Ei kannata paljastaa mitään sellaista, jonka ei halua olevan kaikkien luettavissa nyt ja tulevaisuudessa. Mutta kaikki riskit eivät toteudu pelkästään käyttäjän liiallisen avoimuuden vuoksi. Sähköpostiin tulee toinen toistaan arvovaltaisempien pankkien viestejä, joissa kehotetaan kirjautumaan sivustolle tietojen päivittämiseksi. Samoin tulee viestejä, joissa käsketään klikkaamaan liitetiedostoa, jossa on tärkeää informaatiota. Kaikki ei ole, miltä näyttää. Sähköisessä maailmassa on helppo luoda luotettavalta vaikuttavia näkymiä tavalla, joka vaatisi painotuotteelta erittäin kallista ja taitavaa väärentämistä.

Tietynlaiset tietoturvan perustaidot täytyy todellakin lisätä osaksi kansalaistaitoa. Pidättyvyys tietojen antamisessa ja riskiviestien tunnistaminen on osa tätä taitoa. Myös palomuurin ja virustorjunnan merkityksen ymmärtäminen on ratkaisevan tärkeää. Todennäköisesti nuoremmalla polvella on jo opittuna ymmärrys näiden seikkojen suhteen. On kuitenkin väärin olettaa, että kaikilla opiskelijoilla on luonteva suhde tietotekniikkaan. Etenkin aikuiskoulutuksessa on paljon ihmisiä, jotka ovat eläneet lapsuuttaan ja nuoruuttaan lankapuhelimen valtakaudella. Myöskään kaikki nuoret eivät ole vihkiytyneet tietotekniikan saloihin.

Käytettäessä sosiaalista mediaa opetuksessa, perehdytys tulisi rakentaa niin, että sen ”piilo-opetussuunnitelmana” on antaa tietoteknisiä kansalaistaitoja ja opettaa varovaisuutta. Tämä kuitenkin edellyttää, että opettajat ovat perillä näistä seikoista. Tällä hetkellä opettajakunnan valtaosa on lankapuhelimen aikakaudella koulutuksensa saaneita. Tietotekniikan taitoja on opeteltu sen verran kuin työssä selviäminen vaatii. Usein kuitenkin puuttuu kokonaisnäkemys, joka helpottaisi riskitekijöiden arviointia ja tunnistamista.

Laitteiden hankita opetuskäyttöön on tänä päivänä itsestään selvä asia. Jonkinlaista käyttökoulutustakin on saatavissa, mutta kuka huolehtii siitä, että ihmiset todella ymmärtävät, mitä ovat tekemässä? Työtä ja haasteita riittää. Laitteistoinvestoinnit ovat hallinnollisesti helppo asia. Kuitenkin, kun aletaan puhua työajasta ja koulutuksesta, aletaan tulla hallinnollisesti sumeamman logiikan piiriin. Nykyajan työelämänhän on ulosmitannut ns. löysät ja samalla vienyt useimmilta mahdollisuuden aidosti omaksua uutta ja kehittyä työssään työajalla.

Tutustuttuani erilaisiin web 2.0 alustoihin jäi päällimmäiseksi vaikutelmaksi se, että oleellista on kiinnittää huomiota laatuun. Näin on sekä sisällön että teknisen toteutuksen suhteen. On helppoa perustaa wiki, verkosto tai blogi, mutta paljon työläämpää on luoda siihen kiinnostavia sisältöjä ja kehittää sitä pitkäjänteisesti.

Ymmärrän varsin hyvin, että tämän Sosiaalinen media ammatillisessa opetuksessa – kurssin tarkoituksena on tutustuttaa meidät mahdollisimman moneen erilaiseen ympäristöön. Näin saamme yleiskuvaa siitä, missä tällä alueella mennään. Vei kuitenkin huomattavan paljon aikaa hahmottaa, mikä mihinkin liittyy. Jos lähtisin viemään tätä web 2.0. ilosanomaa eteenpäin esimerkiksi työyhteisössäni, tekisin sen yksi asia kerrallaan.

Käytännön opetustyössä niillä aloilla, joita itse edustan, eli lähinnä sosiaali- ja terveysala ja jossain määrin humanistinen ala, ollaan vielä kaukana web 2.0 maailmasta. Perinteisetkään oppimisympäristöt (Moodle, Blacboard) eivät ole vielä läheskään kaikille luonteva osa opetustyötä. Myös käsitys opettajuudesta voi jarruttaa innostusta prosessoida oppimista yhdessä opiskelijoiden kanssa. Tämä jäljessä kulkeminen tulee esiin usein asenteen tasolla uusien tuulien mitätöimisenä. Eräs tuttu fraasi ja mielestäni osittain paikkansa pitävä on: ”Minun opetusalueeni on sellainen, ettei sitä voi opettaa kuin aidossa vuorovaikutuksessa, eikä missään virtuaaliverkossa.”

Oli mielenkiintoinen kokemus, kun viime syksynä siirsimme osan potilaan kohtaamista käsittelevää opetusta verkkoalustalle. Muodostimme teemaryhmät, jotka myös tuottivat yhteenvedon keskustelustaan ja kirjallisuudesta. Aines oli juuri siitä, mistä usein sanotaan, ettei sitä voi opettaa kuin perinteisessä vuorovaikutustilanteessa. Yllätykseksemme ryhmissä syntyi erittäin syvällistä pohdintaa. Opiskelijat sitoutuivat työskentelyyn aidosti. Tätä auttoi varmasti se, että kyseessä oli ryhmä pitkän työuran tehneitä aikuisopiskelijoita, joille potilaan kohtaamisen kysymykset, kuten kärsimys ja kuolema, olivat työn arkipäivää. Toisaalta olisi voinut ajatella, että tämän ryhmän vähäisemmät tietotekniikkataidot olisivat synnyttäneet vastustusta ko. työtapaa kohtaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Joka tapauksessa suurin osa opettajakuntaa on vielä kaukana web 2.0 maailmasta. On ironista, että juuri liian suuri innokkuus siirtää koulutusmaailma siihen voi olla pahin karhunpalvelus asialle. Ihmisen omaksumiskyky on rajallinen. Myös motivaatio kehittyä tietotekniikan verkkoympäristön saralla vaihtele suuresti. Kun postmodernit verkkoinnovaattorit maalailevat mystisen hämyisiä näkymiä uudesta uljaasta maailmasta kielellä, jota he tuskin itsekään ymmärtävät, samaan aikaan perusopettaja kävelee räntäsateessa Alepaan ostamaan rasvatonta maitoa ja meetvurstia.

Asiat täytyisi tarjoilla samalla tavalla kuin elefantti syödään: suupala kerrallaan. Tarjolle tulisi asettaa yksi asia ja antaa ihmisille aikaa omaksua se. Sitten siirrytään seuraavaan. Asioista tulisi myös tehdä mahdollisimman arkisia ja tavallisia. Minusta seuraava video oli loistava esimerkki siitä kuinka asiat arkipäiväistetään ja tehdään helpommin ymmärrettäväksi.