Tutustuttuani erilaisiin web 2.0 alustoihin jäi päällimmäiseksi vaikutelmaksi se, että oleellista on kiinnittää huomiota laatuun. Näin on sekä sisällön että teknisen toteutuksen suhteen. On helppoa perustaa wiki, verkosto tai blogi, mutta paljon työläämpää on luoda siihen kiinnostavia sisältöjä ja kehittää sitä pitkäjänteisesti.
Ymmärrän varsin hyvin, että tämän Sosiaalinen media ammatillisessa opetuksessa – kurssin tarkoituksena on tutustuttaa meidät mahdollisimman moneen erilaiseen ympäristöön. Näin saamme yleiskuvaa siitä, missä tällä alueella mennään. Vei kuitenkin huomattavan paljon aikaa hahmottaa, mikä mihinkin liittyy. Jos lähtisin viemään tätä web 2.0. ilosanomaa eteenpäin esimerkiksi työyhteisössäni, tekisin sen yksi asia kerrallaan.
Käytännön opetustyössä niillä aloilla, joita itse edustan, eli lähinnä sosiaali- ja terveysala ja jossain määrin humanistinen ala, ollaan vielä kaukana web 2.0 maailmasta. Perinteisetkään oppimisympäristöt (Moodle, Blacboard) eivät ole vielä läheskään kaikille luonteva osa opetustyötä. Myös käsitys opettajuudesta voi jarruttaa innostusta prosessoida oppimista yhdessä opiskelijoiden kanssa. Tämä jäljessä kulkeminen tulee esiin usein asenteen tasolla uusien tuulien mitätöimisenä. Eräs tuttu fraasi ja mielestäni osittain paikkansa pitävä on: ”Minun opetusalueeni on sellainen, ettei sitä voi opettaa kuin aidossa vuorovaikutuksessa, eikä missään virtuaaliverkossa.”
Oli mielenkiintoinen kokemus, kun viime syksynä siirsimme osan potilaan kohtaamista käsittelevää opetusta verkkoalustalle. Muodostimme teemaryhmät, jotka myös tuottivat yhteenvedon keskustelustaan ja kirjallisuudesta. Aines oli juuri siitä, mistä usein sanotaan, ettei sitä voi opettaa kuin perinteisessä vuorovaikutustilanteessa. Yllätykseksemme ryhmissä syntyi erittäin syvällistä pohdintaa. Opiskelijat sitoutuivat työskentelyyn aidosti. Tätä auttoi varmasti se, että kyseessä oli ryhmä pitkän työuran tehneitä aikuisopiskelijoita, joille potilaan kohtaamisen kysymykset, kuten kärsimys ja kuolema, olivat työn arkipäivää. Toisaalta olisi voinut ajatella, että tämän ryhmän vähäisemmät tietotekniikkataidot olisivat synnyttäneet vastustusta ko. työtapaa kohtaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Joka tapauksessa suurin osa opettajakuntaa on vielä kaukana web 2.0 maailmasta. On ironista, että juuri liian suuri innokkuus siirtää koulutusmaailma siihen voi olla pahin karhunpalvelus asialle. Ihmisen omaksumiskyky on rajallinen. Myös motivaatio kehittyä tietotekniikan verkkoympäristön saralla vaihtele suuresti. Kun postmodernit verkkoinnovaattorit maalailevat mystisen hämyisiä näkymiä uudesta uljaasta maailmasta kielellä, jota he tuskin itsekään ymmärtävät, samaan aikaan perusopettaja kävelee räntäsateessa Alepaan ostamaan rasvatonta maitoa ja meetvurstia.
Asiat täytyisi tarjoilla samalla tavalla kuin elefantti syödään: suupala kerrallaan. Tarjolle tulisi asettaa yksi asia ja antaa ihmisille aikaa omaksua se. Sitten siirrytään seuraavaan. Asioista tulisi myös tehdä mahdollisimman arkisia ja tavallisia. Minusta seuraava video oli loistava esimerkki siitä kuinka asiat arkipäiväistetään ja tehdään helpommin ymmärrettäväksi.